Vapaalla

Olen nyt pyöritellyt mielessäni tuota pääsiäisreissua ja alan kallistua sille kannalle, että eikun mukaan vaan. On varmasti ihan hyvä laittaa hetkeksi aivot narikkaan ja saada etäisyyttä kaikkeen. Myös ihan normaaleihin työkuvioihin, suhde varattuun mieheen ei ole suinkaan ainut stressin aiheuttaja.

Pelkään välillä sitä, että muutun sellaiseksi takertuvaksi ja vaativaksi naiseksi. Normaaleissa parisuhteissa ollessani minussa ei ainakaan omasta mielestäni ole ollut vastaavia piirteitä, vaan olen kohtuullisen rennosti antanut kumppanin mennä menojaan, kun siltä on tuntunut ja tietenkin välillä ottanut myös itselleni omaa aikaa. Nyt en täysin osaa määritellä, mikä on liikaa takertumista ja mikä taas normaalia ns. ikävän ja kaipuun osoittamista. Tarkoitan tällä sitä, että olosuhteiden pakosta olen tavallaan "reservissä" koko ajan odottamassa miestä ja hänen tavoitettavissaan. Jos hänellä joskus harvoin on mahdollisuus varastaa arjestaan pari tuntia viettääkseen tuon ajan luonani, on minun silloin järjestettävä omat menoni niin, että olen tuolloin vapaa. Koska hänelle yhteisen ajan järjestäminen vaan on sen verran haasteellisempaa, kuin minulle, periaatteessa sinkulle. Olen myös yleensä hänen tavoitettavissaan, kun hän soittaa, mutta itse en hänelle voi soittaa. En siis halua missään tapauksessa vahvistaa tätä kuvioita esimerkiksi istumalla vapaat pyhät kotona siltä varalta, että hän saattaakin perua oman reissunsa ystäväni kanssa.

Tämä saattaa kuulosta siltä, että olen kamalan katkera ja mustasukkainen. No, niinhän minä välillä olenkin. Koitan muistuttaa itseäni mahdollisimman usein siitä, että mies rakastui minussa juuri siihen itsenäiseen ja itsevarmaan naiseen, joka elää omaa elämäänsä muilta lupaa kyselemättä. Ei siihen vainoharhaiseen ja omistushaluiseen, toisen tekemisiä rajoittavaan naikkoseen, joka silloin tällöin nostaa päätään sisälläni. Ehkä nyt juuri onkin aika ottaa aikaa itselleen ja kaivaa se oman elämänsä valtija taas esiin!

Hauskaa viikonlopun jatkoa kaikille. Taidan ottaa tänä iltana pienen varaslähdön lomaa ajatellen.

Pako arjesta

Viikonloppu lähestyy taas. Olen niin järjettömän kateellinen niille, jotka voivat suunnitella oman rakkaansa kanssa jotain rentouttavaa tekemistä tai vain jäädä sänkyyn makoilemaan koko päiväksi. En ole koskaan ollut mikään bilehile, enkä ole kokenut yökerhoissa ramppaamista omaksi jutukseni. Mieluummin olen jo nuorempana suunnitellut viikonlopuille muuta tekemistä. Hieman nuorempana oli tapana pakata kaveriporukka lentokoneeseen ja suunnata viikoksi jonnekin lämpimään, muiden turistien täyttämään lomakohteeseen. Itse olin yleensä se, joka organisoi reissun aikana, että porukka pysyi kasassa ja kunnossa. Tosin useimmiten pakenin baarikaduilta takaisin hotellille ensimmäisten joukossa ja olin aamuisin pirteänä aamupalalla muiden vasta palaillessa seikkailuiltaan. Tässä lähes viimeisen kymmenen vuoden aikana ovat lomani kuluneen huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä.

Eilen sain kuitenkin houkuttelevan kutsun eräältä kaveriltani. Hän on muutaman muun kaverin kanssa varaamassa matkaa lämpimään pääsiäiseksi. Kuulemma sellainen nuoruusvuosien muistelu-matka, jonka tarkoituksena ei varsinaisesti ole ainakaan kohteen kulttuuritarjontaan perehtyminen. Nyt olenkin sitten miettinyt, että pitäisikö lähteä mukaan. Varsinaisesti ei huvittaisi, mutta jokainen varmaan osaa kuvitella sen tunteen, kun haluaa näyttää, että "kylläpä minulla on hauskaa yksinkin enkä yhtään ikävöi seuraasi." Eli jos oikein rehellinen itselleen haluaa olla, niin sellaista pakkohauskaahan se luultavasti tulisi olemaan.

Vaikka olemmekin miehen kanssa uskomattoman läheisiä, eikä periaatteessa tarvetta millekään pelien pelailulle olekaan, niin en minäkään täysin haavoittumaton ole. Ja monimutkaisen tilanteen pitkittyminen ei ainakaan kohenna oloani. Siksi olenkin nyt miettinyt, että pitäisikö sitä vaan tarttua tuohon mahdollisuuten pieneen irtiottoon kaikesta. Voisi auttaa selkiyttämään ajatuksia ja tehdä muutenkin ihan hyvää. Varsinkin jos ystäväni suunnittelema laskettelureissu miehen kanssa tulee toteutumaan, niin en halua jäädä yksin kotiin istumaan ja pohtimaan kovaa kohtaloani.

Ei muuten ole koskaan aikaisemmin suhteessa ollessani omat fiilikset vaihdelleet näin laidasta laitaan. Välillä mikään ei saa minua epäilemään, etteikö tulevaisuuteni ole miehen rinnalla ja onneamme ei tunnu estävän mikään. Toisinaan taas epäilen kaikkea mahdollista tässä kuviossa, kuten eroavatko ystävä ja mies oikeasti koskaan. Mutta eipä ole myöskään missään aiemmassa suhteessa ollut sellaista euforian tunnetta yhdessäolon aikana, kuin tämän miehen kanssa.

Pettämisestä

Olen usein miettinyt tätä asiaa viime aikoina. En ole koskaan pettänyt parisuhteessa ollessani. En ole myöskään, ainakaan tietääkseni, tullut petetyksi. Sen verran mitä itseäni tunnen, en usko, että tulen pettämään tulevaisuudessakaan. Se, mikä minua usein mietityttää, on, että miksi nyt kuitenkin vehkeilen ystäväni selän takana. Mikä erottaa miesystävän pettämisen ystävän pettämisestä? Onko kyseessä edes periaatteessa sama asia? Toisen ihmisen luottamuksen pettäminen ja hänelle valehtelu, tai mikä ikinä pettämisen määritelmä onkaan. Se, että antaa toisen uskoa jotain muuta, mitä todellisuus on.

Tämä kuulostaa itsestänikin melko irvokkaalta, mutta koen olevani tälläkin hetkellä hyvä ystävä ja tuki ystävälleni. Vaikka minulla onkin suhde hänen mieheensä. Kuuntelen häntä, lohdutan, kun suhteessa asiat tökkiin ja koitan keksiä piristävää tekemistä. Niin, jos niin käy, ettei hän koskaan saa tietää minun ja miehen suhteesta, tulemme luultavasti pysymään ystävinä vielä hyvin pitkään.

Miehiä tulee ja menee, ystävät pysyvät. Niin olen itsekin aina uskonut. Vaikea varmaan lukijana minusta uskoa, mutta olen aina ollut erittäin lojaalin ja luotettavan ystävän maineessa lähipiirini keskuudessa. Olen jopa ollut salaisesti hieman ylpeä siitä, miten olen pystynyt tukemaan ystävieni, kun heillä on ollut vaikeaa. Parisuhteessa en aivan samalle tasolle ole yltänyt, mutta siltikin kuvailisin itseäni luotettavaksi ja joustavaksi, yksinkertaisesti sanoen jokseenkin hyväksi tyttöystäväksi.

Ehkä parisuhteen tiukka määritelmä asettaa ainakin itselleni selvemmät rajat pettämisen suhteen. Ystävyys sen sijaan voi olla paljon häilyvämpää. Joidenkin ystävien kanssa nähdään monta kertaa viikossa ja jutellaan kaikesta maan ja taivaan välillä, joitakin tapaa vain ehkä kerran vuodessa, mutta silti tuntuu, kuin edellisestä tapaamisesta olisi vain muutama päivä. Ja sitten on lapsuuden ystävät, joiden kanssa on tullut jaettua koko nuoruus ja vaikka enää ei yhdistäviä tekijöitä niin paljon löytyisikään, niin tietty yhteys säilyy edelleen. Parisuhteessa sen sijaan ei ainakaan omalla kohdallani ole koskaan ollut kuin yhdenlainen malli. Siis tähän saakka. En ole koskaan ollut esimerkiksi kaukosuhteessa tai on-off-suhteessa, joissa (ainakin joissain tapauksissa) myös pettämisen rajat saattavat olla häilyvämmät. Nyt en oikein tiedä, missä rajat menevät.

Sitäkin olen miettinyt, että voimmeko minä ja mies teoriassa pettää toisiamme. Siis onko suhteemme sillä tasolla, että pettämistä voisi tapahtua.

En koe, että hän pettää minua, vaikka joskus menisikin sänkyyn ystäväni kanssa, sillä tiedän asiasta ja ymmärrän sen välttämättömyyden. Mutta mitäs jos hän harrastaisikin seksiä jonkun täysin ulkopuolisen kanssa? Se tuntuisi kyllä pettämiseltä.

Sitten on vielä se kysymys, että millaisella teolla pettäisin häntä? Jos minä menisin sänkyyn jonkun tuntemattoman kanssa? Kyllä, minulle se olisi pettämistä. Mutta ei mielestäni verrattavissa ns. normaalissa parisuhteessa tapahtuvaan pettämiseen. Tässä tapauksessa asiassa olisi "lieventäviä asianhaaroja." Jos menisin sänkyyn entisen miesystäväni kanssa? Ehkä ei pettämistä... Siinä mielessä, jos olisin huomannut vanhojen tunteideni heräävän uudestaan. Mielestäni se olisi jollain tasolla minulle sallittua. Sellainen tietty päättämättömyys. Sillä sitähän mieskin tekee ja minä sen hyväksyn.

Kaipaisin suunnattomasti tiettyjä rajoja ja kirjoittamattomia sääntöjä suhteeseemme. Nyt olemme kuin ajelehtimassa sääntöjen keskellä ilman, että tiedämme, mitkä niistä koskettavat meitä. Liikaa en suhteen tässä vaiheessa halua ottaa näitä asioita esille miehen kanssa, luotan siihen, että rajat selkiintyvät itsestään kun on sen aika.

Mustaa kahvia

Enää ei kiukuta ihan yhtä paljon, kuin viikonloppuna. Vähän kuitenkin. Tällä viikolla taitaa jäädä haaveeksi saada viettää yhtään hetkeä miehen kanssa kahden kesken. Saan siis tyytyä toiselle naiselle suotaviin tekstiviesteihin ja muutamaan puhelinkeskusteluun. Tälläisina hetkinä sitä tulee usein ajatelleeksi, että itsepä olen osani valinnut.

Koska uteliaisuuteni vei voiton eilen, kutsuin ystävän kahvittelemaan kanssani. Hienovaraisesti koitin urkkia, miten viikonlpooureissu oli mennyt. Tai eihän minun oikeastaan tarvitse edes udella tietoa, onhan ystävien kesken ihan normaalia kertoa myös parisuhteen kiemuroista. Jotenkin vaan olen nykyään hirveän tietoinen omista kysymyksistäni ja kommenteistani heidän suhteeseensa liittyen. Siinä missä normaalisti kysyisin, esimerkiksi hellyyden määrästä heidän suhteessaan, olisi kysymyksen takana toive siitä, että ystävällä on suhteessaan asiat hyvin ja mies huomioi tarpeeksi. Nyt kysymyksen esitettyäni toivon, että kuulen vastauksessa suhteen loppumista ennakoivaa pettymistä ja periksiantamista. Mietin usein, että kuuluvatko omat odotukseni ja toiveeni jotenkin äänessäni ja osaako ystävä arvata asioiden oikean laidan. Haluaisin kysyä niin paljon muitakin kysymyksiä, kuten "rakasteletteko usein? Millaista se on? Uskotko, että suhteenne jatkuu? Mitä tekisit, jos saisit tietää, että mies pettää? Mikset jo vain päästä irti, kun näethän itsekin, että suhteenne on käytännössä loppuun kulunut?"

En tietenkään voi kaikkia kysymyksiäni ääneen sanoa.

Pieneksi harmikseni ystäväni oli jotenkin rentoutuneen oloinen ja kertoi viikonloppureissun sujuneen oikein hyvin. Mies oli kuulemma tapansa mukaan ollut kohtelias sukulaisille ja hauskuuttanut mukana olleita lapsia. Ystävä jopa pohti, kuinka hyvä isä miehestä tulisi. Hän tosiaan edelleen ainakin jollain tasolla uskoo, että he tulevat perustamaan perheen yhdessä. Tämä ärsyttää minua jotenkin aivan suunnattomasti. Miten nainen voi olla niin sokea, ettei näe asioiden todellista laitaa? Joskus toivon, että hän tosiaan saisi tietää minun ja miehen suhteesta ja tippuisi sieltä pilvilinnoistaan alas.

Ärsyttää

Eli otsikon mukaiset tunnetilat täällä päin tänä viikonloppuna. En ole jaksanut edes kirjoitella tänne blogiin, kun tuntuu, etten aina oikein halua tai uskalla laittaa näin mustaa valkoiselle mitä tulee omiin epäilyksiini suhdettamme kohtaan. Kun sitä mielellään uskottelee itselleen, että vaikka tilanne monimutkainen onkin, niin yhteinen tulevaisuus miehen kanssa on vain ajankysymys. No välillä tulee näitä alamäkiä Ja erityisesti ihanien hetkien jälkeen tuntuu tippuvansa aika korkealta.

Mies on siis ystäväni kanssa yhteisellä viikonloppureissulla. Tosin sukuloimassa eli velvollisuuksia täyttämässä niin sanotusti. Eniten ärsyttää, että kuulin asiasta perjantaina ystävältäni. Mies ei siis vaivautunut minulle kertomaan yhteisestä matkasta, vaikka pakkohan sen on tietää, että tälläiset jutut saavat minut aina tosi epävarmaksi.

Mies ei ole kertonut suhteestamme kenellekään, joten hänellä ei ole kavereita, joita voisi käyttää joskus tekosyynä, jos vaikka haluaisi viipyä luonani yön. Ystäväni on myös jostain syystä heidän suhteensa aikana tutustunut melko hyvin suurimpaan osaan miehen kavereista, joten keksitystä kaverin luo yöksi jäämisestä tai mökkireissuista kärähtäisi varmaan helposti. Kahdenkeskinen aika on siis todellakin kortilla ja siksi mua syö erityisesti, kun mies ja ystävä tekevät jotain tälläisiä "parisuhdejuttuja", kuten viikonloppureissuja, yhdessä.

En ole oikein jaksanut tehdä mitään koko viikonloppuna. Perjantaina meni töissä myöhään ja eilen vain siivoilin kotona ja tein hieman lomasuunnitelmia. Tänään jos jaksaisi piristää itseään vaikka näkemällä kavereita, ettei ihan koko viikonloppu kuluisi kännykkää tuijottaessa...

1 & 2

Ensimmäinen versio:

Tänään tapahtui jotain uskomattoman ihanaa ja adrenaliinintäyteistä. Vielä usean tunnin jälkeenkin kasvoilleni on jämähtänyt sellainen onnellinen ja lapsellisen kiihkeä ilme. Kesken aamupalaverin kännykkä piippasi taskussa ja heti kun sopivan hetken tullen (siis kollegojen katseilta piilossa) sain luettua viestin tunsin konkreettisesti lämpimän aallon valahtavan kroppani läpi ja sykkeen nousseen. Mies kysyi muutamalla sanalla, ehdinkö tulla lounastauolla hänen luokseen. Siis hänen ja ystäväni kotiin. Miehellä oli etätyöpäivä ja ystävä töissä tietenkin keskellä päivää.

Vaikka olen muutaman kerran aikaisemminkin hiippaillut heidän asunnolleen miestä tapaamaan, on se joka kerta yhtä kutkuttavaa. Se kiinnijäämisen pelko on tietysti suurempi näin, kun emme tapaa minun luonani. Ilmoitin töissä joutuvani hoitamaan lounaalla muutamia pankkiasioita ja viipyväni hieman pidempään. En melkein voinut pidätellä hymyäni ajatellessani, että tietäisivätpä vaan, missä muodossa tulisin "pankki"asiani hoitamaan.

Mies oli jo odottamassa minua, kun saavuin ja kuten parilla aiemmallakin kerralla, minulla oli muutamia työkansioita mukanani, ihan vain sen takia, jos joku tuttu sattuisi näkemään. Ainakin voisin vedota siihen, että tarvitsin pikaisen mielipiteen johonkin sopimukseen tai muuta. Tosiasiassa emme edes työskentele yhdessä, mutta alaa tuntemattomille tämä selitys menisi läpi kuin vettä vain.

Iltapäivän tapahtumien ajattelu nostaa vieläkin punan kasvoilleni ja saa minut veteläksi sellaisella raukealla tavalla. Rakastelimme kahdesti ja lounas jäi syömättä. Sanattomasta sopimuksesta emme tietenkään tee tätä makuhuoneessa, mutta onneksi on muitakin vaihtoehtoja, kuten olohuoneen matto, keittiön työtaso ja nojatuoli... Kiinnijäämisen pelko tekee kaikesta erilaisella tavalla rohkeampaa ja saa adrenaliinit tosiaankin nousemaan. Kellon ollessa jo pitkälle yli lounastauon loppumisen, keräsin turvakansioni, siistin asuni ja lähdin.

Vielä saman työpäivän aikana sain hyvää palautetta esimieheltä. Olin kuulemma ollut viime aikoina esimerkillisen aktiivinen töissä ja kehitellyt uusia, käyttökelpoisia ideoita. Tiedän tasantarkkaan mistä tämä johtuu. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella vireessä. Tunnen ottavani riskejä, mutta silti hallitsevani niitä. Uskallan enemmän ja luotan itseeni. Erityisesti tämän päiväisen lounaan jälkeen sain muutaman haastavaksi osoittautuneen projektin vihdoin etenemään. Uskomatonta, miten toisen ihmisen seura voi saada minussa näin suuren muutoksen aikaan!

Toinen versio:

Kun kesken palaverin kännykkä piippasi tekstiviestin merkiksi ja koska en heti voinut viestiä lukea muiden katseiden alla, ehti päässäni risteillä monia ajatuksia. Ensimmäisenä tietenkin, että olikohan viesti mieheltä. Mitä asiaa hänellä voi olla. Jos hän nyt ilmoittaa, ettei halua tai voi enää tavata minua. Kamalimmassa tapauksessa ystäväni on saanut kaiken selville... Ei se voi olla niin. Tai tottakai se voi olla niin, ei se olisi ensimmäinen kerta, kun sellaista tapahtuu. Miksi ikinä aloitin koko suhteen, kun seuraukset voivat pilata monen ihmisen elämän. Minulle tulee ensin kylmä ja sitten kuuma. Haluaisin jo palavasti lukea viestin. Lopulta saan näppäiltyä tekstin esiin ja siitä seuraa uusi tunteiden aalto. Mies haluaa minut luokseen mahdollisimman pian. Hermostuneisuus väistyy vain osittain innostumisen tieltä.

Matkalla miehen luokse olen vuoroin varma, että joku seuraa minua ja tietää mihin olen menossa, vuoroin odotan miehen haluavan kasvotusten ilmoittaa minulle, että juttumme ei voi jatkua. Katse maassa ja huivi pään yllä koitan suojata selustaani tuttujen varalta. Seurauksena ainoastaan kampauksen lätistyminen. Mies kuitenkin odottaa minua hymy kasvoillaan. Häntä jännittää toki myös, tapaamiset heidän kodissaan ovat aina täynnä riskejä. En voi olla huomaamatta eteisessä ystäväni uutta takkia, jonka hän hankki viime viikolla ollessamme kahdestaan kaupungilla kiertelemässä. Tulee vähän valju olo. Mies vetää minut kuitenkin nopeasti olohuoneeseen ja hänen kosketuksensa voimasta saan omantuntoni työnnettyä sivuun edes hetkeksi. Rakastelu on ihanaa ja sen aikana unohdan sen tosiasian, että harrastan parhaillaan seksiä ystäväni kodissa hänen miehensä kanssa hänen tietämättään. Hänen rakkaudella sisustamassa kodissaan kaikkien heidän yhteisten muistojensa keskellä. Minä olen tunkeilija täällä ja olisi oikein, että saisin ansioni mukaan.

Kulkiessani takaisin työpaikalleni minulla on samanlainen olo, kuin silloin, kun on käynyt kampaajalla ja lopputulos on aivan kamala ja tuntuu, että jokainen vastaantulija ajattelee, että "ahaa, tuo on tulossa kampaajalta, eipä yhtään sovi tuollainen tyyli, kamalat hiukset", vaikkei kukaan tietenkään oikeasti mitään huomaa. Loppupäivä töissä menee siihen, että keskitän kaiken tarmoni keskeneräisiin töihin, jotta välttyisin soimaavan omantunnon ääneltä. Olen toimistolla vielä paljon yli työpäivän päättymisen, koska pelkään mennä kotiin ja katsoa itseäni peilistä.

Missä vaiheessa hänestä tuli Hän

Ensimmäinen kerran olen tavannut miehen jo noin viitisen vuotta sitten tavallaan työni kautta. Tuota en itse asiassa edes muista tarkemmin, sillä en tuolloin kiinnittänyt häneen sen kummempaa huomiota, kuin ei hänkään kuulemma minuun. Joitakin kuukausia tuon jälkeen hän sitten tapasikin ystäväni, tämä oli oikeastaan osittain minun kauttani, sattuman avulla tosin. Pian he olivatkin pariskunta ja minä tuolloin suhteessa omalla tahollani. Olin heidän seurustelunsa alkuaikoina kamalan kiireisessä vaiheessa töideni takia emmekän kovin paljon viettäneet aikaa porukalla yhdessä. Jossain vaiheessa oma parisuhteeni sitten päättyi ja töissäkin hieman helpotti ja saatoin taas alkaa elää sosiaalisempaa elämää ja oli aikaa nähdä ystäviä enemmän.

Yhteiset illanvietot ja mökkireissut miehen, ystäväni ja muiden kavereiden kanssa menivät sen kummempia kiinnostumisia suuntaan tai toiseen. Tulimme aina hyvin toimeen miehen kanssa, mutta en muista, että meillä olisi koskaan ollut mitään sen kummempaa yhdistävää tekijää vielä tuolloin. Itse asiassa taisin tuolloin pitää häntä jopa vähän tylsänä tai ainakin minulle liian hillittynä tyyppinä.

Minun silmissäni mies ja ystäväni olivat oikein sopiva pari ja varsinkin, kun ystäväni avautui minulle usein siitä, kuinka olisi jo valmis häihin ja miksei perheenlisäykseenkin. Aina hän kuitenkin lopetti haaveilunsa toteamalla, että mies ei ole vielä valmis. Itse olin noina aikoina tyytyväinen sinkku enkä ainakaan tietoisesti kaivannut miestä rinnalleni.

Sitten asiat mutkistuivatkin nopeasti. Minun onnekseni tosin. Olin jo pannut merkille ystäväni viime aikaiset puheet parisuhteen ongelmista. Heille oli ilmeisesti käynyt se perinteinen eli vieraantuminen toisistaan. Ei mitään vakavaa kuitenkaan, ystävän sanoin. Sitten eräänä iltana viime kesän lopulla olin alkavasta flunssasta huolimatta jaksanut raahautua eräisiin työhön liittyviin kekkereihin, jotka jo tosin etukäteen tiesin unettavan tylsiksi. Juhlissa en sitten pienestä flunssanpoikasesta johtuen jaksanutkaan seurustella ihmisten kanssa, vaan piilouduin mahdollisimman mukavasti syrjäisimpään nurkkaan tapas-lautasen kanssa ja toivoin, että kehtaisin jo pian hipsutella kotiin päin.

Mies sattui kuitenkin piipahtamaan samoissa juhlissa ja jotenkin päätyi sitten pitämään minulle seuraa. Omien sanojensa mukaan oli odottanut vastaavaa tilannetta jo pitkän aikaa, että pääsisi juttelemaan kanssani kahden kesken. Olin ilahtunut tutusta seurasta ja jotenkin siinä sitten vierähti yli kaksi tuntia jutellessa. Juttumme oli tässä vaiheessa täysin viatonta, mutta yllätyin toden teolla siitä, kuinka hauska mies osasikaan olla! Löysin hänestä aivan eri persoonan muutamassa tunnissa. Nauroin maha kippurassa ja tunsin oloni jollain tavalla omaksi itsekseni minulle uudella tavalla. Hänestä, joka yleensä on vieraassa seurassa hieman ujo ja hiljainen, kuoriutui mitä paras seuramies.

Tuona iltana keksimme vitsin eräästä tapahtumasta, johon minun oli työni puolesta tarkoitus osallistua. Tätä on vähän vaikea selittää, mutta siis sellaisen inside-vitsin, jota vuorotellen täydensimme. Mies saattoi minut taksiin illan päätteeksi ja kun olin ollut kotimatkalla hurjat viisi minuuttia, tuli ensimmäinen tekstiviesti, jolla hän sai minut purskahtamaan nauruun omalla jatkoversiollaan vitsistä. Viestittelyä jatkui tämän jälkeen melkein viikon puolin ja toisin, mutta edelleen ihan viattomasti. Tai nyt kun asiaa ajattelen jälkikäteen, ei se ehkä tuolloin enää ollut täysin viatonta. Hänen puoleltaan ainakaan.

Aloimme nähdä yhteisillä lounailla silloin tällöin ja joka kerta yllätyin, kuinka hyvin hänen seurassaan viihdyin. Vähitellen hän alkoi soitella minulle iltaisin ollessaan lenkillä tai kaupassa. Juttelimme niitä näitä, mutta olihan jutuissa jo tuolloin selvästi suurta kiinnostusta toista kohtaan, vaikkei sitä mainittukaan ääneen. Tätä jatkui reilun kuukauden. Aluksi mainitsin ystävälleni muutaman kerran, että olin käynyt miehen kanssa lounaalla tai että hän oli soittanut minulle työjutuissa ja sitten olimme jääneet suistamme kiinni muihinkin aiheisiin. Hän ei koskaan osoittanut minkäänlaisia epäilyjä, päinvastoin. Hän tuntui olevan aidosti iloinen, että tulin niin hyvin juttuun hänen miesystävänsä kanssa. Kun miehen ja minun yhteydenpito alkoi olla tiiviimpää en enää maininnut asiasta ystävälleni.

Eräänä iltana mies oli sitten juhlimassa ystävänsä polttareita ja näin suomalaisittain perinteisesti hieman alkoholin vaikutuksen alaisena ja estonsa unohtaneena, hän laittoin minulle tekstiviestin, jossa tunnusti, että hänellä oli tunteita minua kohtaan. Luettuani viestin kiljaisin ja melkein heitin kännykän kädestäni. Toki olin tavallaan tiennyt hänen tunteistaan, mutta kirjoittettuna asia tuntui niin todelta. Ja niin väärältä.  En tuolloin tiennyt pelästyinkö vai ilahduinko enemmän.

Vastasin hänelle lopulta, että tunsin samoin häntä kohtaan. Siitä alkoikin sitten hyvin nopeasti tekstiviesti, sähköposti ja soittelurumba. Ja tietysti kaiken todistusaineiston huolellinen deletoiminen, ihan siltä varalta, että joutuisivat vääriin käsiin. Noin kahden viikon kuluttua hänen tunnustuksestaan vietimme ensimmäisen yön yhdessä minun luonani. Ja sitten niitä öitä tulikin lisää. Tai itseasiassa ei öitä, vaan iltoja, sillä yleensä hänen täytyi lopulta lähteä takaisin ystäväni luokse. Huomasimme kuitenkin todella pian, että meillä oli yhdessä jotain, mitä kumpikaan ei aikaisemmin ollut suhteissaan kokenut emmekä kaikista riskeistä huolimatta halunneet luovuttaa.

Emme ole koskaan viettäneet aikaa yhdessä enempää kuin ehkä viitisen tuntia kerrallaan yhteen menoon. Siis kahdestaan. Tiedän, että tämän pohjalta on vaikea kuvitella millaista yhteinen arki tulisi olemaan, mutta tällä hetkellä meillä ei ole muutakaan ja tähän on siis tyydyttävä. Syitä siihen, miksei mies eroa ystävästäni en lähde tässä erittelemään, sillä koen, että ne eivät kuulu tähän. Ja minunkin on asiaa toisinaan vaikea ymmärtää.

Sataprosenttisen varmastihan en voi asiaa tietää, mutta olen varma, ettei ystävälläni ole aavistustakaan mitä hänen selkänsä takana on tekeillä. Ja näin asia tulee toivottavasti säilymäänkin. Uskallan kirjoittaa aiheesta tänne blogiin, koska tiedän, että hän ei lue blogeja, ei myöskään seuraa netin keskustelupalstoja tai muuta. Tai ehkä jollain kierolla tavalla salaa toivonkin, että koko soppa räjähtäisi ja kaikesta kaaoksesta huolimatta saisin miehen lopulta itselleni muutenkin, kuin vain lainaan.