Missä vaiheessa hänestä tuli Hän

Ensimmäinen kerran olen tavannut miehen jo noin viitisen vuotta sitten tavallaan työni kautta. Tuota en itse asiassa edes muista tarkemmin, sillä en tuolloin kiinnittänyt häneen sen kummempaa huomiota, kuin ei hänkään kuulemma minuun. Joitakin kuukausia tuon jälkeen hän sitten tapasikin ystäväni, tämä oli oikeastaan osittain minun kauttani, sattuman avulla tosin. Pian he olivatkin pariskunta ja minä tuolloin suhteessa omalla tahollani. Olin heidän seurustelunsa alkuaikoina kamalan kiireisessä vaiheessa töideni takia emmekän kovin paljon viettäneet aikaa porukalla yhdessä. Jossain vaiheessa oma parisuhteeni sitten päättyi ja töissäkin hieman helpotti ja saatoin taas alkaa elää sosiaalisempaa elämää ja oli aikaa nähdä ystäviä enemmän.

Yhteiset illanvietot ja mökkireissut miehen, ystäväni ja muiden kavereiden kanssa menivät sen kummempia kiinnostumisia suuntaan tai toiseen. Tulimme aina hyvin toimeen miehen kanssa, mutta en muista, että meillä olisi koskaan ollut mitään sen kummempaa yhdistävää tekijää vielä tuolloin. Itse asiassa taisin tuolloin pitää häntä jopa vähän tylsänä tai ainakin minulle liian hillittynä tyyppinä.

Minun silmissäni mies ja ystäväni olivat oikein sopiva pari ja varsinkin, kun ystäväni avautui minulle usein siitä, kuinka olisi jo valmis häihin ja miksei perheenlisäykseenkin. Aina hän kuitenkin lopetti haaveilunsa toteamalla, että mies ei ole vielä valmis. Itse olin noina aikoina tyytyväinen sinkku enkä ainakaan tietoisesti kaivannut miestä rinnalleni.

Sitten asiat mutkistuivatkin nopeasti. Minun onnekseni tosin. Olin jo pannut merkille ystäväni viime aikaiset puheet parisuhteen ongelmista. Heille oli ilmeisesti käynyt se perinteinen eli vieraantuminen toisistaan. Ei mitään vakavaa kuitenkaan, ystävän sanoin. Sitten eräänä iltana viime kesän lopulla olin alkavasta flunssasta huolimatta jaksanut raahautua eräisiin työhön liittyviin kekkereihin, jotka jo tosin etukäteen tiesin unettavan tylsiksi. Juhlissa en sitten pienestä flunssanpoikasesta johtuen jaksanutkaan seurustella ihmisten kanssa, vaan piilouduin mahdollisimman mukavasti syrjäisimpään nurkkaan tapas-lautasen kanssa ja toivoin, että kehtaisin jo pian hipsutella kotiin päin.

Mies sattui kuitenkin piipahtamaan samoissa juhlissa ja jotenkin päätyi sitten pitämään minulle seuraa. Omien sanojensa mukaan oli odottanut vastaavaa tilannetta jo pitkän aikaa, että pääsisi juttelemaan kanssani kahden kesken. Olin ilahtunut tutusta seurasta ja jotenkin siinä sitten vierähti yli kaksi tuntia jutellessa. Juttumme oli tässä vaiheessa täysin viatonta, mutta yllätyin toden teolla siitä, kuinka hauska mies osasikaan olla! Löysin hänestä aivan eri persoonan muutamassa tunnissa. Nauroin maha kippurassa ja tunsin oloni jollain tavalla omaksi itsekseni minulle uudella tavalla. Hänestä, joka yleensä on vieraassa seurassa hieman ujo ja hiljainen, kuoriutui mitä paras seuramies.

Tuona iltana keksimme vitsin eräästä tapahtumasta, johon minun oli työni puolesta tarkoitus osallistua. Tätä on vähän vaikea selittää, mutta siis sellaisen inside-vitsin, jota vuorotellen täydensimme. Mies saattoi minut taksiin illan päätteeksi ja kun olin ollut kotimatkalla hurjat viisi minuuttia, tuli ensimmäinen tekstiviesti, jolla hän sai minut purskahtamaan nauruun omalla jatkoversiollaan vitsistä. Viestittelyä jatkui tämän jälkeen melkein viikon puolin ja toisin, mutta edelleen ihan viattomasti. Tai nyt kun asiaa ajattelen jälkikäteen, ei se ehkä tuolloin enää ollut täysin viatonta. Hänen puoleltaan ainakaan.

Aloimme nähdä yhteisillä lounailla silloin tällöin ja joka kerta yllätyin, kuinka hyvin hänen seurassaan viihdyin. Vähitellen hän alkoi soitella minulle iltaisin ollessaan lenkillä tai kaupassa. Juttelimme niitä näitä, mutta olihan jutuissa jo tuolloin selvästi suurta kiinnostusta toista kohtaan, vaikkei sitä mainittukaan ääneen. Tätä jatkui reilun kuukauden. Aluksi mainitsin ystävälleni muutaman kerran, että olin käynyt miehen kanssa lounaalla tai että hän oli soittanut minulle työjutuissa ja sitten olimme jääneet suistamme kiinni muihinkin aiheisiin. Hän ei koskaan osoittanut minkäänlaisia epäilyjä, päinvastoin. Hän tuntui olevan aidosti iloinen, että tulin niin hyvin juttuun hänen miesystävänsä kanssa. Kun miehen ja minun yhteydenpito alkoi olla tiiviimpää en enää maininnut asiasta ystävälleni.

Eräänä iltana mies oli sitten juhlimassa ystävänsä polttareita ja näin suomalaisittain perinteisesti hieman alkoholin vaikutuksen alaisena ja estonsa unohtaneena, hän laittoin minulle tekstiviestin, jossa tunnusti, että hänellä oli tunteita minua kohtaan. Luettuani viestin kiljaisin ja melkein heitin kännykän kädestäni. Toki olin tavallaan tiennyt hänen tunteistaan, mutta kirjoittettuna asia tuntui niin todelta. Ja niin väärältä.  En tuolloin tiennyt pelästyinkö vai ilahduinko enemmän.

Vastasin hänelle lopulta, että tunsin samoin häntä kohtaan. Siitä alkoikin sitten hyvin nopeasti tekstiviesti, sähköposti ja soittelurumba. Ja tietysti kaiken todistusaineiston huolellinen deletoiminen, ihan siltä varalta, että joutuisivat vääriin käsiin. Noin kahden viikon kuluttua hänen tunnustuksestaan vietimme ensimmäisen yön yhdessä minun luonani. Ja sitten niitä öitä tulikin lisää. Tai itseasiassa ei öitä, vaan iltoja, sillä yleensä hänen täytyi lopulta lähteä takaisin ystäväni luokse. Huomasimme kuitenkin todella pian, että meillä oli yhdessä jotain, mitä kumpikaan ei aikaisemmin ollut suhteissaan kokenut emmekä kaikista riskeistä huolimatta halunneet luovuttaa.

Emme ole koskaan viettäneet aikaa yhdessä enempää kuin ehkä viitisen tuntia kerrallaan yhteen menoon. Siis kahdestaan. Tiedän, että tämän pohjalta on vaikea kuvitella millaista yhteinen arki tulisi olemaan, mutta tällä hetkellä meillä ei ole muutakaan ja tähän on siis tyydyttävä. Syitä siihen, miksei mies eroa ystävästäni en lähde tässä erittelemään, sillä koen, että ne eivät kuulu tähän. Ja minunkin on asiaa toisinaan vaikea ymmärtää.

Sataprosenttisen varmastihan en voi asiaa tietää, mutta olen varma, ettei ystävälläni ole aavistustakaan mitä hänen selkänsä takana on tekeillä. Ja näin asia tulee toivottavasti säilymäänkin. Uskallan kirjoittaa aiheesta tänne blogiin, koska tiedän, että hän ei lue blogeja, ei myöskään seuraa netin keskustelupalstoja tai muuta. Tai ehkä jollain kierolla tavalla salaa toivonkin, että koko soppa räjähtäisi ja kaikesta kaaoksesta huolimatta saisin miehen lopulta itselleni muutenkin, kuin vain lainaan.